Hyvä ero

Millainen on hyvä ero, ja onko sellaista? Omalla kohdallani voin sanoa asioiden menneen ehkä parhaalla mahdollisella tavalla. En koe pakahduttavaa katkeruutta tai ikävää entiseen. Osittain tämä toki johtuu siitä, että emme, pitkästä suhteesta huolimatta, koskaan asuneet mieheni kanssa saman katon alla. Mitään yhteistä arkea ei siis ollut, eikä etäisyyden vuoksi ollut eron jälkeen pelkoa törmätä maitokaupassa.

Ero oli oikeastaan jonkinlainen antikliimaksi, oli helppo päästää irti, kun ei ehkä ollut koskaan oikeasti uskonutkaan tästä tulevan sen kummempaa. En silti sano, etteikö se olisi sattunut ja yhä edelleen tulee päiviä, jolloin tunnen kaiken muistuttavan entisestä. Ei ollut mitään riitaa, ei korotettuja ääniä, ei anelua, ei mitään.

Olin aina sanonut, että jos eroamme, en halua olla missään tekemisissä sen jälkeen. En halua olla pelkkä ystävä. Muutama viikko eron jälkeen poistin puhelimestani numerot ja katkaisin itseltäni kaikki mahdollisuudet pitää yhteyttä. Sanoin viimeisen hyvästin. En koskaan sen jälkeen ole edes harkinnut kuulumisien kyselyä tai mitään sellaista. Tämä oli itselleni täysin selvää.

Ei tokikaan ole millään tavoin helppoa tai kivutonta poistaa elämästään ihminen, joka on siihen viimeiset kaksikymmentä vuotta kuulunut päivittäin. Tässä kohtaa ystävät olivat korvaamattomia ja olen loputtomasti kiitollinen kaikille, jotka kuuntelivat ja olivat läsnä. Näistä ajoista onkin jäänyt tavaksi soitella muutaman läheisimmän kanssa useammin. En ole ollut mitenkään ahkera puhelimessa puhuja, mutta viime kesänä tuli laskuun useita tunteja kuukaudessa.

Vaikka exä oli maailman kannustavin ja rohkaisevin ihminen monessa mielessä, huomasin itse muodostaneeni itselleni rajoituksia vuosien varrella. Eron myötä olinkin yhtäkkiä vapaa useammalla kuin yhdellä tapaa. Tulevaisuudensuunnitelmani muuttuivat epävarmoista haaveista avoimiksi mahdollisuuksiksi. Enää minun ei tarvinut miettiä miten tekemäni päätökset mahdollisesti vaikuttaisivat parisuhteeseen ja mahdollisuuteemme viettää aikaa yhdessä. Viikonloppuisin minun ei tarvinnut enää pähkäillä miten sovittaa kaksi kiireistä aikataulua yhteen ja tuntea huonoa omaa tuntoa aiheuttaessani lisäjärjestelyjä.

Tämä yhtäkkinen vapaus sai minut hämmentymään ja miettimään miksi olin niin kauan elänyt elämää jossain muussa ajassa kuin nykyhetkessä. Ajatukseni olivat jatkuvasti joko menneessä, tai tulevassa. Ehkä näiden pohdintojen innoittamana ehdotin Portugalista haaveilevalle ystävälleni, että lähdemme reissuun mahdollisimman pian.

Ensi viikon aikana kerron teille millainen matkamme oli. Reilut kaksi viikkoa sohvasurffausta ja upeita maisemia, ehkä maailman paras tapa pyyhkiä mielestä murheet.