Maailman rumin tyttö

Vanhempieni luona yöpyessäni löysin vanhoja valokuvia. Olen kuvissa 13-15 vuotias, ihoni on virheetön, vaaleat hiukset, kaikin puolin söpö tyttö. Sisälläni oli kuitenkin salaisuus, tiesin, että olen maailman rumin tyttö. Olin täysin varma, että en koskaan tulisi rakastetuksi ulkonäköni vuoksi.

Vuosia kestänyt kiusaaminen ja mitätöinti oli tehnyt tehtävänsä. En ollut tästä huolimatta koskaan lannistunut, olin ihan yhtä eläväinen ja sanavalmis, joskus vain jonkun ilkeät sanat saivat minut pakenemaan kuoreeni. Kokemani halveksunnan johdosta valitsin itse tien, jossa kannustan muita.

Olen miettinyt viime aikoina paljon naiseuttani ja sitä miten paljon naisen identiteetti rakentuu ulkonäön ympärille. Mietin miten kipeää oli teini-ikäisenä huomata, että en kelpaakaan. Ennen olin kuullut arvostelua vain koulussa, mutta nyt joukkoon liittyi myös sukulaisia ja ihmisiä, joiden olin kuvitellut rakastavan minua ehdoitta. Toki tiedän, että kommentit olivat varmasti rakkaudella heitettyjä, mutta ne jättivät kehittyvän nuoren naisen mieleen haavan, jota on hyvin vaikea paikata.

Noina vuosina omaksuin ruman naisen identiteetin. Hyväksyin, että olin tällainen ja asialle ei voi mitään tehdä, olin ruma olin minkä tahansa painoinen ja sama kuinka paljon meikkasin. Yläasteen aikana tutustuin myös eksääni. Hän ei tuntunut lainkaan välittävän siitä, että olin maailman rumin. Olin täysin hämmentynyt saamastani huomiosta ja rakastuin syvästi.

Asiat eivät kuitenkaan edenneet niin mutkattomasti kuin olin kuvitellut. Hän ei halunnutkaan suhteemme olevan julkinen, syistä joita en vielä tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt. Tuohon aikaan tietenkin tulkitsin tämän johtuvan ulkonäöstäni ja siitä, että en vain ollut sosiaalisesti hyväksyttyä seuraa. Lopulta päädyimme ihan oikeasti yhteen, mutta koko suhteen aikana en muista minua kertaakaan esitellyn tyttöystävänä kenellekään. Tiesin ja ymmärsin aina, että syy ei ole minussa, mutta silti koin, että olen jotain niin hävettävää ja rumaa, että minut on pidettävä piilossa.

En ole koskaan tuntenut katkeruutta kiusaajiani kohtaan, olen ymmärtänyt, että he olivat kypsymättömiä lapsia ja ilokseni olen huomannut heidän kasvaneen henkisesti vuosien varrella. Eniten minua on satuttanut läheisten aikuisten käytös, laihdutusoppaiden tyrkyttäminen ja varovaiset kyselyt ruokavaliosta ja liikuntatottumuksistani. Perheeni toki oli aina tukenani, vaikka en ole juuri näistä asioista heille puhunutkaan.

Varhaisaikuisuuteen mennessä olin saavuttanut jo merkittävän ylipainon, joka vielä vuosien varrella lisääntyi. En välittänyt tästä, olinhan jo nuorena omaksunut ruman naisen identiteetin. Vasta terveydelliset ongelmat ja liikkumisen vaikeus herättivät minut toimimaan.

Jo ennen eroa ja etenkin sen jälkeen olen tutustunut ihaniin miehiin, joille en olekaan mörkö. Tyyppeihin, jotka ihmeekseni haluavat viettää aikaa kanssani ja vieläpä julkisesti. Se on maailman rumimmalle tytölle aika hämmentävää. Ja ehkä joku päivä saan sen ruman tytön hiljenemään, kun se kuiskuttelee korvaani, että en ole jonkun arvoinen. Se tyttö on estänyt minua tekemästä asioita, joita olisin halunnut koko sydämelläni. Se tyttö kuuluu menneisyyteen.

Ehkä meillä kaikilla on oma menneisyyden haamumme, joka estää tekemästä asioita joista haaveilemme.