Tyttö oot timantti!

Elämän kolhiessa voi monesti tuntua melko epäreilulta ja kohtuuttomalta. On kuitenkin hyvin paljon omasta asenteesta kiinni kuinka selviämme vaikeuksista eteenpäin. Harvoin ongelmat ovat niin ylitsepääsemättömiä, etteikö voisi nähdä sen hopeareunuksen, jonka joka pilvellä sanotaan olevan. Voi kuulostaa melko idealistiselta todeta, että se on asenteesta kiinni, mutta olen omalla kohdallani huomannut, että niin se vain monesti on. On aivan turhaa velloa huonoissa tunnelmissa ja ruokkia pahaa oloa sohvan pohjalla. Sillekin on aikansa, mutta loputtomiin ei niin voi jatkaa. On annettava itselleen anteeksi ajoittainen saamattomuus ja harhailu, pyyhittävä pöytä ja aloitettava jostain. Tämä blogi on minulle projekti, jonka olen käynnistänyt ensisijaisesti itseäni aktivoidakseni ja herätelläkseni. Haluan olla se, joka kirjoittaa oman tarinansa, eikä kulje elämän virrassa vailla määränpäätä tai omaa tahtoa. Se ei tarkoita sitä, että tarinani olisi henkeäsalpaava seikkai...

Vanhempieni luona yöpyessäni löysin vanhoja valokuvia. Olen kuvissa 13-15 vuotias, ihoni on virheetön, vaaleat hiukset, kaikin puolin söpö tyttö. Sisälläni oli kuitenkin salaisuus, tiesin, että olen maailman rumin tyttö. Olin täysin varma, että en koskaan tulisi rakastetuksi ulkonäköni vuoksi. Vuosia kestänyt kiusaaminen ja mitätöinti oli tehnyt tehtävänsä. En ollut tästä huolimatta koskaan lannistunut, olin ihan yhtä eläväinen ja sanavalmis, joskus vain jonkun ilkeät sanat saivat minut pakenemaan kuoreeni. Kokemani halveksunnan johdosta valitsin itse tien, jossa kannustan muita. Olen miettinyt viime aikoina paljon naiseuttani ja sitä miten paljon naisen identiteetti rakentuu ulkonäön ympärille. Mietin miten kipeää oli teini-ikäisenä huomata, että en kelpaakaan. Ennen olin kuullut arvostelua vain koulussa, mutta nyt joukkoon liittyi myös sukulaisia ja ihmisiä, joiden olin kuvitellut rakastavan minua ehdoitta. Toki tiedän, että kommentit olivat varmasti rakkaudella heitettyjä, m...

Farosta jatkoimme matkaamme bussilla kohti Olhos De Aquaa, jossa olisi seuraava majapaikkamme. Mukavan mutkaton venäläispariskunta otti meidät vastaan aikaisin aamulla. Jätimme rinkat hostien hoitoon ja lähdimme kävelymatkan päässä olevalle rannalle. Nyt maisemat alkoivat vaikuttaa siltä, mitä varten tänne matkustettiin. Upeaa hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Meillä oli koko päivä aikaa, joten päätimme vain nautiskella maisemista ja ihanasta merestä. Itse en harmikseni päässyt uimaan, sillä juuri ennen reissua löysin pakarastani pahan näköisen luomen, jonka lääkäri poisti kiireellisenä. Niinpä minulla oli siis tikit kankussa, ja niistä pitäisi jollain keinolla reissussa hankkiutua eroon. Lisäksi tietenkin jännitti, että mitä jos luomesta löytyy jotain vakavampaa (ei löytynyt, onneksi). Keskipäivän aurinko oli armotonta ja aurinkorasva jäi tietysti rinkkaan, hyvin pian olikin naama ja olkapäät melko punaisena. Illan lähestyessä päätimme, että kävelemme rannan loppu...

Eron jälkeen tunsin voimakasta tarvetta päästä pois tavallisista kuvioistani. Samoihin aikoihin ystäväni julkaisi Facebookissa ihanan kuvan Portugalista ja kertoi haluavansa seuraavalle matkalleen sinne. Tartuin heti syöttiin ja kysyin milloin lähdemme. Suunnitelmat tehtiin aika summittaisesti ja täytyy myöntää, että vastuu niistä jäi pääasiassa ystäväni vastuulle, tästä olen hänelle ikuisesti kiitollinen ja yritin sen matkan aikana moneen kertaan ilmaista. Ystäväni oli aiemmin tehnyt paljon reissuja sohvasurffaajana, joten oli luontevaa, että tämänkin reissun viettäisimme pääasiassa ventovieraiden ihmisten sohvilla. Ennen Portugaliin lähtöä taisi olla selvillä yksi tai kaksi majapaikkaa, loput varmistuivat reissun aikana. Noudatimme melko niukkaa budjettia, joten lennotkaan eivät olleet suoria. Ensimmäisiin ongelmiin törmäsimme Helsingissä, kun Ukrainalaisella passilla matkustanutta ystävääni ei tuumattu päästää Lontoon koneeseen. Virkailija sai viisumin puuttumisen vaikuttava...

Millainen on hyvä ero, ja onko sellaista? Omalla kohdallani voin sanoa asioiden menneen ehkä parhaalla mahdollisella tavalla. En koe pakahduttavaa katkeruutta tai ikävää entiseen. Osittain tämä toki johtuu siitä, että emme, pitkästä suhteesta huolimatta, koskaan asuneet mieheni kanssa saman katon alla. Mitään yhteistä arkea ei siis ollut, eikä etäisyyden vuoksi ollut eron jälkeen pelkoa törmätä maitokaupassa. Ero oli oikeastaan jonkinlainen antikliimaksi, oli helppo päästää irti, kun ei ehkä ollut koskaan oikeasti uskonutkaan tästä tulevan sen kummempaa. En silti sano, etteikö se olisi sattunut ja yhä edelleen tulee päiviä, jolloin tunnen kaiken muistuttavan entisestä. Ei ollut mitään riitaa, ei korotettuja ääniä, ei anelua, ei mitään. Olin aina sanonut, että jos eroamme, en halua olla missään tekemisissä sen jälkeen. En halua olla pelkkä ystävä. Muutama viikko eron jälkeen poistin puhelimestani numerot ja katkaisin itseltäni kaikki mahdollisuudet pitää yhteyttä. Sanoin viimei...

Monille ihmisille tulee elämänmuutoksen aikana tarve voimaannuttaa itseään esimerkiksi mietelauseilla tai tatuoinneilla. Itseäni ei ihoni peruuttamattomasti kuviointi (okei, okei, on olemassa keinoja poistaa tatuointi) kiinnosta, koska kyllästyn melko helposti, enkä ole vielä törmännyt tatskaan, joka olisi tarpeeksi simppeli ja merkityksellinen, jotta sellaisen voisin harkita ottavani. Olenkin ratkaissut itseni tsemppaamisen Littlebit designin  rannekoruilla. Mallistosta löytyy moneen elämäntilanteeseen sopivia tekstejä, tai voit jopa keksiä sellaisen ihan itse. Korut tulevat postissa nopeasti ja ihanassa paketissa.  Omista koruista LET SHIT GO ja What's stopping you ovat Littlebitin omaa valikoimaa. Paksuimmassa korussa on pätkä sanoituksia Mamas Cass Elliotin upeasta kappaleesta ja ohuimmassa lukee Drop every fear. 

Olen niin onnellisessa asemassa, että voin sanoa olevani unelmatyössäni. Joitakin vuosia sitten perustin toiminimen, jolla tein pientä kuvauskeikkaa päivätyön ohessa ja näin suunnittelin asian olevan aina. Tilanteet kuitenkin muuttuvat ja jäin työttömäksi. Jostain oli leipä pöytään saatava, joten kuvaushommien määrä alkoi pikkuhiljaa kasvaa. Alkuvuodet olivat haastavia ja vähän pelottaviakin, en vielä täysin luottanut osaamiseeni ja kaikki oli uutta. Tällä hetkellä teen kuvauksia niin yksityisille, yrityksille, kuin esimerkiksi kaupunkien aluemarkkinointiin. Tämä suhteellisen laaja työnkuva on mahdollistanut sen, että mielenkiinto työtä kohtaan on säilynyt ja edelleen koen saavani työstä oikeastaan enemmän kuin annan. Vaikeilta tuntuvat projektit ovat muuttuneet kiinnostaviksi haasteiksi, joihin tartun mielelläni. Itseäni ei ole koskaan studiokuvaus kiinnostanut siinä määrin, että olisin halunnut itselleni sellaista perustaa. Esimerkiksi lapsikuvaukset siis teen pääasiassa asi...